VIERAITA ÄÄNIÄ LIIKUNTASALISSA

Pauli Riikonen, äänisuunnittelija
29.10.2021

Äänisuunnittelu on perustaltaan äänen kontrollointia. Kontrolli näkyy jo taiteenlajin nimessä, jossa yhdyssanan toinen osa ”suunnittelu” viittaa hallintaan. Jonkin asia on ajateltu läpi ja asetettu tiettyyn järjestykseen, suunniteltu. Jopa sattumanvaraisuuteen perustuva äänisuunnittelu sisältää hallinnan elementin, sillä sattumanvaraisuutta raamittaa sille suunnittelijan antama aika, tila ja kuuntelua rajaava järjestys.

Tähän hallinnan kontekstiin asetettu liikuntasali on monessa suhteessa haastava lähtökohta äänisuunnittelulle. Liikuntasalit ovat usein kaikuisia ja soinniltaan vaikeasti kontrolloitavissa. Jokaisella salilla on oma äänellinen luonne, seisovat taajuudet ja kaiunta-aika. Äänien hallintaa ei myöskään auta se, että teos on pystytettävä ennen esitystä n. kahdessa tunnissa pakettiautosta esitysvalmiuteen.

Liikuntasali tuo kuitenkin äänisuunnitteluun, ja myös esitykseen yleensä, kiinnostavan elementin juuri hallinnan menettämisen tai siitä osittaisen luopumisen kautta. Tämä kontrolli ei kuitenkaan ole soivan tilan hallinnan menettämistä, vaan katsojien suhteen tapahtuvaa kontrollin purkautumista. Minulle suurin liikuntasalia määrittävä ero, suhteessa konventionaaliseen teatterinäyttämöön, onkin se, että toisin kuin teatterissa yleensä, vierailijoita olemme me taiteilijat katsojien sijasta. Yleensä katsoja vierailee teatterin esittämiseen tarkoitetussa tilassa katsoessaan esitystä, mutta liikuntasalissa me olemme saapuneet esittämään taidetta koululaisten kotikentälle.

Miksi tämä ero sitten on niin merkittävä? Kun esitys saapuu katsojille arkiseen tilaan, esitys ei kanna sisällään ainoastaan teatterin odotushorisonttia, vaan myös liikuntasalin odotuksia.

Koulun liikuntasalissa keskellä arkipäivää oleillaan ja ajatellaan täysin eri tavalla kuin perinteisessä teatterin katsomossa.

Olen saanut huomata, varsinkin esityksiä ajaessa, kuinka välitöntä suhtautuminen ääneen liikuntasalissa on. Olen todistanut esityksien aikana, äänen lähtiessä soimaan, mm. katsojien spontaania tanssia, eläytymistä, naurua ja hämmästystä. Liikuntasalissa ääni materialisoituu esitystä ympäröiväksi olosuhteeksi, mutta myös katsojien keholliseksi kokemukseksi. Ääni tapahtuu esityksen luoman maailman sisällä, mutta se konkreettisesti soi liikuntasalissa. Liikuntasalin arkisuus asettaa äänen kehykseen, jossa pienetkin viitteet riittävät katsojalle luomaan monenlaisia mielikuvia, jotka kutsuvat uppoutumaan ja haastavat ajattelemaan. Näin liikuntasalissa olevat, esityksen maailman kanssa ehkä ristiriitaiset, visuaaliset elementit kuten puolapuut, kenttäviivat ja koripallotelineet ikään kuin vain korostavat äänen illusorista voimaa, asettaessaan teatterin odotushorisontin pääasiassa mielikuvituksen varaan. Esimerkiksi antiikin Kreikkaan voi helposti matkata hyvin viitteellisin keinoin, sillä liikuntasalin oma ankara visuaalisuus korostaa teatteria katsojan ja esiintyjän välisenä leikkinä.

Se mitä tilasta ei voi piilottaa tai pyyhkiä pois, asettuu heijastuspinnaksi sille, mikä siitä irtautuu. Näin ollen ääni, joka tulee toisesta ajasta tai paikasta, asettuu suoraviivaisemmin mielikuvituksen varaan, kun katsojan ei tarvitse etsiä esitetyn maailman uskottavuutta todellisuuden jäljittelystä. Katsoja saa vapaasti tiedostaa olevansa liikuntasalissa ja tulkita ja kuvitella esityksen omalla tavallaan omassa mielikuvituksessaan.

Liikuntasaliin tuotuna teatteri on hetkellinen ”väärän kuninkaan päivä”, jolloin asiat ovat väärässä paikassa.

Äänisuunnittelun osalta tämä on ihanaa siinä suhteessa, että samalla kun ääni on luomassa esityksen maailmaa ja tunnelmaa, se kuullaan myös itsenään. Liikuntasalissa jonkun muun kuin opettajien tai oppilaiden soittama ääni ja musiikki on kutsu. Se ei käske tai anna suoria toimintaohjeita, mutta herkälle vastaanottavuudelle viritetyt katsojat se viekoittelee ja haastaa uusiin kokemuksiin.