Tuomas Laitinen, ohjaaja
30.3.2021
Kun aloimme tehdä esitystä PNNN LNK siitä “mikä sitoo meidät yhteen” vuonna 2013, oli koronapandemia vielä kaukana tulevaisuudessa. Se oli vielä kaukana tulevaisuudessa myös toukokuussa 2018, kun aloimme suunnittelemaan esityksen uusintaversiota. Ja vielä himpun verran tulevaisuudessa se oli helmi-maaliskuun vaihteessa 2020, kun löimme lukkoon harjoitusaikataulut. Silloin emme vielä tienneet mitään siitä, mikä kaikki tulisi muuttumaan.
Esityksen lähtökohtana oli köysi.
Sillä paitsi kuvasimme niitä näkymättömiä säikeitä, joita ihmisten välille elämässä muodostuu, myös ihan oikeasti sidoimme itsemme toisiimme ja yleisöön. Köysi toimi sekä kahleena, joka pakotti meidät vasten läheistemme ihoja ja lihoja, että jänteenä, jonka avulla voimme olla yhteydessä etäisyyden päästä. Siitä tuli tarinan punainen lanka, sukulaisten verkosto, hirviöksi tekevä naamio ja yhteisön hädänalaiselle tarjoama tukiverkko. Se konkretisoi asioiden monimutkaisuutta, ajatusten solmukohtia ja vapauden kaipuuta.
Tämä kaikki tuntuu kovasti liittyvän siihen ongelmien vyyhtiin, jonka kanssa kamppailemme näinä aikoina, joina paljaalle silmälle näkymätön virus on sitonut koko ihmiskunnan kohtalot yhteen. Sen myötä on tullut ilmeiseksi, että pieni tapahtuma jollain satunnaisella torilla toisella puolella maailmaa voi muuttaa elämämme alta aikayksikön, viedä läheiset läheltämme ja asettaa yhteiskunnan turvaverkot todelliseen kestävyystestiin. Lähellä on kaukana, kaukana on lähellä, digiverkko yhdistää ja erottaa, perheet elävät arkeaan lohduttavan ja ahdistavan pienessä tilassa, eikä mikään sidos estä osaa ihmistä putoamasta verkon silmien lomasta sen ulkopuolelle.
Tässä tilanteessa esityksemme on päätynyt tasapainoilemaan kahden maailman välisellä nuoralla: teatterin ja alakoulun.
Teatteri on kärsinyt enemmän kuin moni muu elämän alue. Teatteri on mahdollista, kun ihmiset kokoontuvat yhteen, ja nyt nuo kokoontumiset on jo moneen kertaan kielletty tai toistaiseksi peruttu. Esittävä taide on sidottu odotuksen tilaan, vangittu tyhjyyttä kaikuviin saleihin, kuristettu henkitoreisiinsa. Sen sijaan suomalaiset alakoulut ovat kaikeksi onneksi säästyneet paljolta. Tartunnat eivät ole levinneet kouluissa samaan tapaan kuin aikuisten työyhteisöissä tai vapaa-ajan harrastuksissa ja oppilaat ovat saaneet suurelta osin jatkaa lähiopetuksessa.
TOTEM-teatteri onkin teatteria, jonka yleisö ei ole yleisö siinä mielessä kuin yleisö koronarajoitusten värittämässä maailmassa ymmärretään. Yleisömme ei ole toisilleen vieraiden ihmisten yhteenkokoontuminen. Yleisömme ei ole ryhmä asiakkaita eivätkä sen jäsenet tee valintaa saapua esitykseen. Yleisömme on valmiiksi yhdessä, sitoutuneet samaan pisarakuplaan, nivoutuneet yhdeksi ryhmäksi, joka kokoontuu näyttämömme ympärille. Yleisömme on yhteisö jo silloin, kun meidän teatterimme saapuu paikalle. Siten olemme olleet etuoikeutettuja ja saaneet koronarajoitusten keskellä jatkaa kulttuurin tuomista lasten luo.
Olemme onnekkaita, kun saamme yhä ajatella ja leikkiä yhdessä koululaisten kanssa, teatterin kautta, teatterissa, teatterina.
Nyt kun koronaviruksen Suomeen leviämisen ensimmäinen vuosipäivä on jo ohitettu, ei pelkkä väliaikaisen poikkeustilan loppumisen odotus riitä. On aika pohtia myös sitä, millainen on teatterin tulevaisuus, mikäli tilanne tavalla tai toisella pitkittyy tai mikäli poikkeustila joiltain osiltaan muuttuu pysyväksi. Millaista teatteria voimme yhä tehdä? Yhtenä tulevaisuuden teatterin muotona voikin nähdä TOTEM-teatterin harjoittaman valmiille ryhmille tehtävän teatterin – sosiaalisten kuplien teatterin. Silloin yleisöt pysyvät, mutta teatterit kiertävät, turvajärjestelyistä ammattimaisesti huolehtien. Siinä tapauksessa teatterien täytyy entistä enemmän tiedostaa vastuutaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden ja erilaisuuden kysymyksistä.
Teatteri voi toimia köytenä, joka heitetään kuplasta toiseen ja jolla tarvittaessa vedetään jäihin tippunut takaisin maihin.
Bloggaajan esittely:
Tuomas Laitinen on helsinkiläinen esitystaiteilija, ohjaaja, kirjoittaja sekä pedagogi. Hän on ohjannut TOTEM-teatterille PNNN LNK-esityksen sekä vuonna 2013 että 2020-21. Laitinen on keskittynyt erityisesti luomaan uusia esitysmuotoja, joissa katsojan kehollinen osallistuminen on keskeisessä roolissa. Laitisen esitys voi olla mm. retriitti, esoteerinen filosofinen koulu, pedagoginen järjestelmä, maallinen rituaali, opastettu kävely kaupungissa tai kuolemattomuuden metodologia. Hän on työskennellyt myös laajemmin kotimaisella ja kansainvälisellä nykyteatterin ja esitystaiteen kentällä ja ollut luomassa pysyviä rakenteita Suomen performanssi- ja esitystaiteen järjestäytymättömälle ammattikunnalle. Vuodesta 2017 Laitinen on valmistanut taiteellista tohtorintutkintoa Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.
Kuva: Pate Pesonius