Näkymättömistä seinistä

Karin Pennanen 29.11.2021

Tutustuin kiertävän lastenteatterin lavastuksellisiin erityisvaatimuksiin ja mahdollisuuksiin vuonna 2003 tehdessäni lavastuksen TOTEM-teatterin esitykseen Sanaton näytös I ja II. Lyhyen lavastajanurani ajalta tämä proggis on itselleni yksi mieleenpainuvimmista. Sittemmin vaihdoin taiteenlajia ja roolia teatterilavastajasta elokuvaohjaajaksi, mutta tilan merkitysten miettiminen on edelleen minua kiinnostava asia. Kun syksyllä 2021 näin TOTEM-teatterin esityksen RD TRDN, palautti se mieleeni lavastaja-aikaiset pohdintani esitystiloista. Tätä vapaata assosiaatiota haluan nyt lukijan kanssa jakaa.

Opiskellessani lavastusta 2000-luvun alkupuolella black box -ajattelu oli valloillaan. En tiedä, onko näin edelleen. Ideaalina esitystilana pidettiin mahdollisimman neutraalia ja muunneltavaa, mustaksi maalattua tilaa, jossa ei ollut kiinteää katsomoa. Oli vain tyhjä laatikko, joka odotti täyttymistään merkityksillä. Tämä häiritsi minua suurin piirtein yhtä paljon kuin perinteinen kurkistusluukkunäyttämö. En hyväksynyt mustan laatikon väitettyä neutraaliutta. Tein jopa kerran lavastuksen yhteen Teatterikorkeakoulun black boxeista, jossa yritin juuri mitään tilaan lisäämättä repiä irti kaiken mahdollisen jo olemassa olevasta, tyyliin akustiikkalevyjen rei´istä ja exit-kyltistä. Eli alleviivata näkymätöntä, osoittaa valokeilalla sinne, missä piti olla ei-mitään.

Edelleen ”perinteisessä” teatterissa käydessäni huomioni kiinnittyy erityisesti kaikkeen mikä on yritetty peittää.

Edelleen ”perinteisessä” teatterissa käydessäni huomioni kiinnittyy erityisesti kaikkeen mikä on yritetty peittää, kuten mustapukeisiin näyttämömiehiin, jotka tulevat omina itsenään vaihtamaan lavasteita ja ovat muka näkymättömiä. Miksi he kiinnostavat minua usein enemmän kuin itse näyttelijät? Enkö suostu solmimaan sanatonta teatterisopimusta, jonka mukaan nuo henkilöt lavalla ovat näkymättömiä? Mikä minua oikein vaivaa? Vielä pahempaa on, jos roudareilla on mustien t-paitojen lisäksi jokin esityksen maailmaa mukaileva somiste kuten naamio naamallaan tai jos he esimerkiksi liikkuvat musiikin tahdissa. Silloin minusta tuntuu samalta kuin teininä, kun häpesin vanhempiani. Tai sitten huomioni kiinnittyy yhteen näyttämömieheen ja alan kuvitella minkälaista hänen elämänsä on, miten hän esityksen jälkeen siivoaa näyttämön, laittaa rekvisiitat omille paikoilleen hyllyyn, vaihtaa vaatteet ja lähtee kotimatkalle. Mitä hän ajattelee bussissa istuessaan, tuijottaessaan ohi vilistävää pimeää kaupunkia? Mitä hän syö iltapalaksi. Ja sitten puolet esityksestä on mennyt minulta ohi.

Tarvitseeko näitä asioita problematisoida? Koen, että ei onneksi enää, mutta kun toimin lavastajana, kuului tällainen tilakysymysten pyörittely ammatinkuvaani. Joku voisi kutsua sitä saivarteluksi. Itse ajattelen, että neuroottisuudenkin uhalla taiteessa ei pidä ottaa mitään annettuna. En niellyt mustaa kuutiota pureskelematta, vaan nostin problematiikan tilaratkaisuni keskiöön. Mitään kaikenkattavaa vastausta en kuitenkaan ehtinyt lyhyen lavastajanurani aikana löytää mustiin laatikkoihin liittyviin kysymyksiin. No eihän sellaista tietenkään olekaan. Ratkaisin lavastuksia tehdessäni tilaongelman, vai pitäisikö sanoa – haasteen, joka kerta eri tavalla. Kiertävien esitysten kohdalla käytännöllisyys pelasti minut liialliselta teoreettiselta ajattelulta; kiertävässä teatterissa jyllää väkisinkin funktionalismi. Funkis on lähtökohtaisesti hyvä asia arvomaailmassani.

Kiertävien esitysten kohdalla käytännöllisyys pelasti minut liialliselta teoreettiselta ajattelulta; kiertävässä teatterissa jyllää väkisinkin funktionalismi.

Takaisin vuoteen 2003. Sanaton näytös I. Ihminen löytää itsensä teatterin lavalta, joka on autiomaa, ja huomaa pian olevansa sen vanki. Katosta alkaa laskeutua tavaroita, joita hän tavoittelee, kuten vesipullo. Beckettin pienoisnäytelmä on eksistentiaalinen tilanne, joka leikittelee teatterilaitteen kanssa. ”Kulisseista”, näkymättömistä, ilmestyy esineitä. Ajattelin tuolloin, että näytelmä sopisi parhaiten kurkistusluukkunäyttämölle, teatteriin, jossa olisi käytössä mekaniikkaa kulissinostimineen. Koko kirjoitettu näytelmä on oikeastaan lista näyttämöohjeita, joita Beckett toivoi noudatettavan orjallisesti. Lavastuksellisesti tämä oli mahdoton lähtökohta kiertävälle teatterille, joka esiintyy pääosin liikuntasaleissa. Ei ole mitään kulisseja. Jotain näytelmän merkityksistä vääjäämättä myös menetetään, kun näyttämönä ei ole teatteri. Mutta ehkä jotain muuta saatetaan sen sijaan tavoittaa.

Päätin kääntää asetelman nurinkurin ja tehdä kaiken näkyväksi, mutta jotenkin Beckettin hengessä.

Päätin kääntää asetelman nurinkurin ja tehdä kaiken näkyväksi, mutta jotenkin Beckettin hengessä. Rakennutin konstruktion, jota ohjailee ulkopuolinen toimija. Härveli oli valkoiseksi maalattu, metalliputkista koottava rakennelma, josta kulki valkoisia naruja härvelin ulkopuolelle valo- ja äänipöydän luo. Toinen esiintyjistä hoiti naruja ja härvelin yläosista laskeutuvia objekteja toisen esittäessä autiomaahan joutunutta henkilöä. Vastanäyttelijä oli siis esityksessä liikkuva lavastus tai tavallaan marionetti. Muistaakseni minulla oli ajatuksena myös jonkinlainen Deus ex Machina, eräs antiikin teatterin konventioista. Deus ex Machinaksi kutsuttiin antiikin Kreikan teatterissa sellaista käännettä, jossa jokin jumala laskettiin näyttämölle ykskaks nosturin avulla ratkaisemaan tilanteita, kun näytelmäkirjailija ei ollut kyennyt keksimään muuta. Tällä kertaa Deus ex Machina tuli pelastamaan lavastajan pinteestä. Anteeksi Beckett.

Nyt, lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin nähdessäni RD RTDN-esityksen, koin että siinä oli jotain samaa kuin Sanattomassa näytöksessä. Molemmissa lavastus on ns. härveli, jonka voi koota ja purkaa kuin teltan luurangon. Kiertävän esityksen leirimäisyys korostuu teltta-assosiaatiosta. RD TRDN sulautuu vielä sulavammin osaksi liikuntasalien estetiikkaa, sillä eriväriset narut, joilla esityksessä pelataan muistuttavat salien lattioiden väriviivoista ja luovat yhdessä saumattoman visuaalisen kokonaisuuden. Tässä mielessä Sanaton näytös I:sen lavastus loi enemmän oman tilansa, joka mukautui muuttuviin saleihin helposti, mutta ei kommentoinut niitä sen ihmeemmin.

RD TRDN sulautuu vielä sulavammin osaksi liikuntasalien estetiikkaa, sillä eriväriset narut, joilla esityksessä pelataan muistuttavat salien lattioiden väriviivoista ja luovat yhdessä saumattoman visuaalisen kokonaisuuden.

Ja jos Beckett-esityksessä autiomaata merkkasi autiomaata esittävä postikortti, jatkaa RD TRDN tätä samaa niukan ilmaisun tyylilajia luodessaan Minotauroksen labyrintin pelkkien narujen avulla. Köyhä teatteri on kyllä rikasta. Loppukeskustelussa lapsikatsojilta kysyttiin, mitä he olivat nähneet. Luontevat vastaukset todistivat, että vihjekin riittää. Narut olivat lasten mielissä muuttuneet labyrintin käytäviksi ja seiniksi. Tämä herätti minussa onnen tunteen. On nimittäin kamalaa, jos teatteri tukahduttaa katsojansa mielikuvituksen. Sellaiseenkin joskus törmää.

Otinko sitten aikoinani TOTEM-teatterin esityksen esityspaikan eli vaihtuvat liikuntasalit erityisesti huomioon? Voi olla, että tieto näistä paikoista alitajuisesti vaikutti ratkaisuuni, sillä lavastus alleviivasi ”pelin” henkeä ja oli laitemainen. Olisi ollut hulluutta yrittää lähteä peittämään tai häivyttämään esitystilaa. Sen olemassaolo kannatti myöntää. Liikuntasali, voimain mittelöiden näyttämö, sopi temaattisesti Sanaton näytös -esitykseen, jossa on hyvin paljon kyse fyysisen maailman luomista esteistä. Koko esitys, sekä I- että II-osa, oli lopulta jonkinasteinen voimisteluharjoitus filosofisin ulottuvuuksin. Vähän niin kuin elämä itsessään.

Liikuntasali, voimain mittelöiden näyttämö, sopi temaattisesti Sanaton näytös -esitykseen, jossa on hyvin paljon kyse fyysisen maailman luomista esteistä.

RD TRDN lähestyi liikuntasalia esityspaikkana melko samaan tapaan kuin Beckettimme. Kutsuisin RD TRDN-esitystä pikemminkin esitystaiteeksi kuin perinteiseksi teatteriksi. Vaikka tässäkin luodaan illuusioita, näytetään myös niiden luomisen prosessi. Kaikki on läpinäkyvää, lavastus on näkyvissä oleva rakenne. Juuri siksi esityksen seuraaminen on minusta niin miellyttävää. Ei tarvitse pelätä, että illuusio puhkeaa, koska se puhkaistaan tarkoituksella silmiemme edessä ja rakennetaan taas uudestaan. Esitys liukuu huomaamattomasti antiikin ajoista tähän todellisuuteen ja sitten takaisin jonnekin muualle. Lavastus piirtää tilaan ääriviivoja ja pystyttää näkymättömiä seiniä, mutta näemme maailman sen läpi.